Lauantaita

Onpas ollut hässäkkää koko loppu viikko. Laskupino luojan kiitos madaltunut,kiitos takautuvien elatustukien,ja kelan.
Saanut jopa omia asioita järjestykseenkin. :) Poju on jo ekoilla päikkäreillä, ja mulla hetki aikaa istua, Ah.
Sisko perheensä kanssa tulee käymään kohta,sit mun oma pikku pallero lähteekin isänsä luokse yökyläilemään ja mä jään yksin.buhuu.
Kamalaa olla aina ilman palleroa kotosalla,on niin tyhjää ja yksinäistä.
Mutta jospa ottais taas tän "oman ajan" taas oikeasti omana aikana ja näkisi kavereita ja tekisi jotain kivaa,niin jaksaa taas ens viikon.
Oon kyllä tosi iloinen tästä omasta ajasta,ei musta muuten olis olemaan yksin,saati vielä hyvä äiti pallerolle. En mä jaksaisi muuten.
Sillä mä nostankin hattua Kaikille niille yh-äideille ketkä on yksin. Ja niille äideille ketkä on parisuhteessa,mutta silti yksin.

Välillä olen niin katkera lapsen isälle. Ihminen joka ei koskaan ole kunnolla ollut palleron kanssa, ei ole hoitanut häntä kipeänä, ei ole kantanut kun toinen huutaa kipujansa, ei ole viettänyt koskaan 14h enempää lapsensa kanssa, ei joudu katsomaan kiukkukohtauksia,raivoamisia,pettymyksiä, suruja ja pelkoja tulee kertomaan minulle miten minun pitäisi hoitaa lastani! Kuka on aina tuomassa palleron kotiin,kun toiseen on sattunut,itkee,kiukuttelee, siihen loppuu sillä kertaa näkemishalut ja pallero kiikutetaan kotiin.
Tekisi mieli sanoa että "älä enää tule hakemaan", mutta en voi sitä pallerollekkaan tehdä,sillä on oikeus isään vaikka se minun sydäntä raastaakin.
Se on niin väärin. Ja sitten tullaan arvostelemaan sitä, että miten voin olla väsynyt tai mitään kun palleron kanssa on niin helppo olla. Joo on,miellän itsekin palleron helpoksi lapseksi,mutta se on silti henkisesti niin helvetin raskas taakka välillä kantaa YKSIN.
Onneksi minulla on hyvät tukijoukot,mutta ei se ole sama,kuin jos olisi mies joka Oikeasti välittää ja rakastaa,parhaan tuenhan siltä rakkaimmalta ihmiseltä saisi.


Kuka se on, joka lasta lohduttaa,
kun hänellä on paha mieli tai häneen sattuu?
Kuka lasta lakkaamatta rakastaa,
vaikka hän kiukuttelee ja on
hankala?
Kuka on se johon lapsi voi aina
turvata ja luottaa?
Se jonka olkapäätä vasten
hän voi itkeä surunsa pois?
Se on äiti.
Se joka aina ymmärtää lastaan,
vaikka lapsi ei itse ymmärtäisi
itseään.


Eräs ystäväni kysyi minulta,että mistä blogille nimi lasimaailma ja sen teille tähän selvennän.
Lasimaailma kuvaa mielestäni tämän hetkistä oloa/elämää täydellisesti. Ei tarvita kuin pieni isku,kolahdus,tippuminen ja kaikki hajoaa. Kolahduksesta voi tulla halkeama tai särö, kun pidät sitä haljennutta lasia kädessäsi,se voi hajota milloin vain jos teet yhtään mitään. Liimaamalla sen saa hetkeksi kuntoon,mutta ei se enää pysyvästi ehjä ole,välttämättä.

Ja siltä minusta tuntuukin. Vielä yksi isku,paha sana,väärä teko tai pettymys, niin minulla ei ole mitään. En jaksa, luovutan.

Noh, se on vain elämää. Mutta miten elämän kestää, se on eriasia.


"..Tähän elokuvaan et voi ostaa lippuja.
Niitä myydään vasta elämän portilla.
Filmi on katsottava alusta loppuun,
parhaat kohdat määräät sinä itse.
Elokuva on ikuinen menestys;
sen nimi on elämä.."