tässä elämä on..

..oma kallis ja tarpeeton..

no eihän se nyt ihan niinkään ole vaikka siltä lähinnä tuntuukin välillä.

Juuri nyt mulla on NIIN turhautunut olo että huh.
Miksi ihmiset ajattelee että lapsi vaikeuttaa elämää? Mikä lapsissa pelottaa?

Eikö lasten pitäisi olla vain rikkaus elämässä?

Olipas kiva olla viikonloppuna yksin,vaikka kauhea ikävä pojua olikin..
Mutta ajatukset se pisti sekaisin..Näin paljon sellaisia ihmisä keitä en ole pitkään aikaan nähnyt.. Ja monta kertaa kuulin erosta,ja pojusta mainitessani kysymykset: Miten sä pärjäät?miten te VOITTE erota,ku on lapsikin? miten lapsi voi tälläisessä tilanteessa?

Ikävä kyllä,mä en osaa kertoa, miten mä pärjään,enhän mä ole siitä varma välillä itsekkään,että pärjäänkö mä?! Yritän ainakin parhaani.
Tai miten poju voi, no toivonmukaan niin hyvin, kun vain voi. Mä teen kaikkeni sen eteen,että sillä olis hyvä olla, mutta RIITTÄÄKÖ se?

Noi kysymykset sai mut miettimään,että onko musta Oikeesti tähän?
Mitä jos mä en pystykkään tähän YKSIN.
Kaikkein kauheinta on epätietoisuus, joka kalvaa sisältäpäin.
Miten mä luotan siihen että pystyn kasvattamaan pojusta yksin yhteiskuntakelpoisen yksilön,jos siihen ei usko kaikki muutkaan?


Olisitpa siinä,
rutistaisin lujaa enkä ikinä päästäisi pois

Olisitpa siinä,
painaisin pääni rinnallesi enkä lähtisi pois

Olisitpa siinä,
niin kaikki olisi paremmin


Mä kaipaan jotain ihmistä jakamaan tätä kaikkea, mutta silti tiedän, että ei musta VIELÄ olisi edes parisuhteeseen. Tekis mieli koettaa,mutta en mä voi.
Mä en jaksa enää pettyä. Jos joudun vielä pettymään,pelkään hajoavani kokonaan. Ei kai ihminen mitä tahansa kestä?
Mieluiten olisin jonkun aikaa vaan peiton alla piilossa kaikkea,kasaamassa itseäni.


"...Sä laitoit mut piiloon, kaikelta pahalta
Suojasit syliin, pahoilta unilta
Kirjoitit selkään mua aina rakastat
Vaikka mä oon niin rikki ja sekaisin.."

(jippu-piiloon)

Tulipas tästä masentava kirjoitus.